23.3.1994

Loviisan kihlakunnanoikeuden päätös 28.1.1992

Kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja B olivat 11.12.1991 Pyhtäällä yhdessä ensin yrittäneet takaoven kautta murtautumalla tunkeutua C:n rivitaloasuntoon siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen he olivat siirtyneet pääovelle, soittaneet ovikelloa ja saaneet C:n avaamaan kotinsa oven. Asunnossa oli äidin C:n lisäksi hänen kaksivuotias tyttärensä. A ja B olivat välittömästi oven auettua tunkeutuneet väkisin sisään, ja A oli ottanut C:stä otteen painaen kätensä hänen suulleen. B oli tällä välin etsinyt anastettavaa omaisuutta. Hänen ja A:n saatua haltuunsa C:n lompakon he olivat ottaneet siitä noin 500 markkaa rahaa ja vaatineet, että C:n oli lähdettävä heidän kanssaan nostamaan lisää rahaa pankkiautomaatilta. B oli kuristanut käsilaukun hihnalla C:tä kurkusta ja pakottanut hänet pukeutumaan. A ja B olivat uhkailleet tappavansa C:n, jollei hän noudattaisi heidän käskyjään. A:n ja B:n oli katsottava ottaneen väkisin C:n ja tämän lapsen mukaansa ja C:ltä ottamillaan avaimilla saaneen hänen 300 000 markan arvoisen henkilöautonsa luvatta käyttöönsä.

B oli kuljettanut auton Siltakylän Etelä-Kymen Säästöpankin pihalle. Siellä hän ja A olivat yhdessä pakottaneet C:n nostamaan pankkiautomaatista rahaa 2 000 markkaa pitämällä lasta vankina autossa ja uhkaamalla tappaa tai viedä hänet pois, jollei C tottelisi.

Tämän jälkeen A ja B olivat kuljettaneet C:n lapsineen Heinlahteen aikoen jättää heidät autosta. Koska alue oli ollut liian asuttua, he olivat vieneet äidin ja lapsen Suolinnaan asumattomalle metsäalueelle ja jättäneet heidät sinne. Ulkona oli tuolloin ollut sysipimeää ja lämpöä muutama aste. C ja lapsi olivat olleet tilanteeseen nähden vajavaisesti pukeutuneita. C:ltä oli kulunut noin tunti aikaa löytää apua.

B:n ja A:n jatkettua luvattomasti käyttöönottamallaan autolla matkaansa A oli kuljettanut autoa ilman siihen tarvittavaa ajolupaa Pyhtäällä ja Kotkassa.

Kihlakunnanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat pitämällä lasta huostassaan pakottaneet C:n nostamaan rahaa uhalla, ettei lasta muutoin vapautettaisi taikka että hänet surmattaisiin tai hänen terveyttään vahingoitettaisiin. Sen sijaan kihlakunnanoikeus on katsonut tämän menettelyn täyttävän rikoslain 25 luvun 12 §:ssä säädellyn pakottamisen tunnusmerkistön eli A ja B olivat ilman laillista oikeutta väkivallalla ja uhkauksilla pakottaneet C:n nostamaan automaatista rahaa.

Tämän vuoksi ja ottaen huomioon, että A oli teon tehdessään ollut 15 vaan ei 18 vuotta täyttänyt, kihlakunnanoikeus on, samalla kun se on tuominnut myös B:n rangaistukseen, hyläten syytteen enemmälti, rikoslain 25 luvun 12 §:n, 31 luvun 1 §:n, 3 luvun 2 §:n ja 7 luvun 1 §:n sekä tieliikennelain 64 §:n 1 momentin ja 102 §:n nojalla tuominnut A:n nuorena henkilönä osittain yksin teoin tehdyistä ryöstöstä, pakottamisesta ja ajo-oikeudetta ajosta 1 vuodeksi 1 kuukaudeksi vankeuteen, mistä on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennetty vapaudenmenetysaikaa 12. - 15.12.1991 vastaavat 4 päivää. Rangaistus oli ehdollinen siten, että koetusaika päättyi 30.4.1994.

A on samalla velvoitettu yhteisvastuullisesti B:n kanssa maksamaan C:lle korvausta muun ohella teolla aiheutetusta henkisestä kärsimyksestä 55 000 markkaa korkoineen.

Helsingin hovioikeuden päätös 17.6.1993

Hovioikeus, jossa virallinen syyttäjä, C ja A olivat hakeneet muutosta, on katsonut, että A:n ja B:n syyksi pakottamisena luetussa menettelyssä on ollut kyse heidän syykseen luetusta ryöstöstä. Kun pakottamisesta tuomitaan rikoslain 25 luvun 12 §:n mukaan vain, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta, ei A:ta ja B:tä ollut tuomittava rangaistukseen ryöstön ohella pakottamisesta.

Lisäksi hovioikeus on todennut, että A oli yhdessä B:n kanssa tunkeutunut C:n kotiin, jossa he olivat syyllistyneet ryöstöön. Edelleen he olivat väkivallalla uhkaamalla pakottaneet C:n ja hänen kaksivuotiaan tyttärensä lähtemään kodistaan mukaansa nostamaan pankkiautomaatista rahaa. Sen jälkeen he olivat kuljettaneet C:n ja lapsen Heinlahteen ja jättäneet heidät pimeään metsään päättyneen tien päähän noin 4,5 kilometrin päähän lähimmästä asumuksesta. Koska A:lle ja B:lle tuomitut rangaistukset olivat liian lieviä suhteessa edellä kuvatun rikoksen vahingollisuuteen sekä siitä ilmenneeseen tekijöiden syyllisyyteen, niitä oli korotettava. Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen edellytti, että myös A:lle tuomittu vankeusrangaistus määrätään ehdottomaksi.

Näillä perusteilla hovioikeus on, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, rikoslain 31 luvun 1 §:n, 3 luvun 2 §:n ja 7 luvun 1 §:n sekä tieliikennelain 64 §:n 1 momentin ja 102 §:n nojalla, samalla kun se on tuominnut myös B:n rangaistukseen, tuominnut A:n nuorena henkilönä osittain yksin teoin tehdyistä ryöstöstä ja ajooikeudetta ajosta 2 vuodeksi vankeuteen, mistä on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennetty kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitut 4 päivää. Rangaistuksen hovioikeus on määrännyt ehdottomaksi.

Sen ohessa A:n ja B:n C:lle henkisestä kärsimyksestä yhteisvastuullisesti maksettavaksi tuomittu korvaus on korotettu 80 000 markaksi. Muilta osin hovioikeus on jättänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen pysyväksi.

Perustelut

Ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain 1 §:n 2 momentin (992/89) mukaan enintään kahden vuoden pituinen vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaadi rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Alle kahdeksantoistavuotiaana tehdystä rikoksesta ei kuitenkaan saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi.

Perusteluna ehdottoman rangaistuksen tuomitsemisen edellytysten tiukentamiselle alle 18-vuotiaiden osalta todetaan lain esitöissä (hallituksen esitys n:o 245/1988 vp. s. 7), että nuorten tekemissä rikoksissa yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen tulee yleensä riittävästi otetuksi huomioon jo siten, että ehdollisen vankeusrangaistuksen käyttö on rajoitettu koskemaan enintään kahden vuoden vankeusrangaistusta. Hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä lakivaliokunta (LaVM n:o 9/1989 vp. s. 2) mainitsi esimerkkeinä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen oikeuttavista painavista syistä teon poikkeuksellisen raakuuden tai väkivaltaisuuden, tekojen toistuvuuden tai ammattimaisuuden sekä tekijän ilmeisen piittaamattomuuden lain säännöksistä. Lakivaliokunta piti eräänä varteenotettavana perusteena ehdollisen tai ehdottoman rangaistuksen valinnassa ennustetta nuoren vastaisesta kehittymisestä lainkuuliaiseksi kansalaiseksi.

A on rikoksen tehdessään ollut 16-vuotias. Häntä ei ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Asiakirjoista ilmenee, että A on 4.5.1992 ja 3.11.1992 välisenä aikana ollut työssä Pyhtään vanhainkodissa vanhemman ammattimiehen apulaisena ja ollut työssään tunnollinen ja luotettava. Ilmoituksensa mukaan A on 22.7.1993 aloittanut uuden työsuhteen. A:n menestymisestä vastaisessa elämässä ja hänen kehittymisestään lainkuuliaiseksi kansalaiseksi on muutoinkin esitetty myönteisiä arvioita, joita tukee myös se, ettei hänelle teosta kuluneen kahden vuoden aikana ole tullut uusia rikosrekisterimerkintöjä. Ottaen lisäksi huomioon A:n hänen rikoskumppaniaan vähäisemmän osuuden rikoksen täytäntöönpanossa Korkein oikeus katsoo, ettei tässä tapauksessa ole sellaisia painavia syitä, jotka vaatisivat rikoksen vakavuudesta ja siitä tuomitun rangaistuksen pituudesta huolimatta rangaistuksen määräämisen ehdottomaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan.

A:lle tuomittu 2 vuoden vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi koetusajaksi, joka alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 31.3.1995. Ehdollinen vankeusrangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos A koetusaikana tekee rikoksen, josta hänet tuomitaan vankeusrangaistukseen.